Hae
Mari Korpela

Työ ahdisti enkä tiennyt miksi

Huomasin jossain vaiheessa, että mulla ei ole unelmia eikä haaveita. Osasin nimetä haaveikseni esimerkiksi terveenä pysymisen ja rakkaiden ihmisten läsnäolon, mutta mulla ei oikeastaan ollut omia, henkilökohtaisia unelmia. Jos joku kysyi, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä tai mistä haaveilen, oli ihan aito ja rehellinen vastaus ”en tiedä”. Sama toistui myös uraa ja työtä pohtiessa. Mä en millään osannut nimetä omia urahaaveitani tai muita unelmia. Ajattelin, että kai minä tätä uraa tässä luon oman alani töissä ja etenen töissä johonkin kivaan asemaan, ja sitten siellä olen. Ei mulla ollut mitään mielikuvaa siitä itse työstä johon ”halusin”, se vain tuntui neutraalilta ja sopivalta tavalta elää tätä elämää. Ensin asiantuntijatehtäviin, siitä vaativampiin asiantuntijatehtäviin, ja ylöspäin niin ylös kuin pääsee. Silti työ ahdisti ja uran ajatteleminen oli enemmän stressaavaa kuin mukavaa.

Kuva: Iina Latva-Teikari

TYÖMAHDOLLISUUDET RAJOITTUIVAT ”OMAN ALAN” TÖIHIN

Ajattelin mun työmahdollisuuksien rajoittuvan tiukasti siihen alaan, mitä olin korkeimmalla tasolla opiskellut. Mulla on myös muita koulutuksia, mutta jostain syystä ajattelin, että mun ”oman alan töiden” tulee liittyä kasvatuspsykologian kentälle, koska se oli mun korkein tutkinto, ja sillä tavalla ihmiset yleensä päättävät oman alansa. Nimesin työvaihtoehdoikseni esimerkiksi henkilöstöalan, rekrytoinnin, oppilaitokset ja erilaiset kouluttajan ja valmentajan työt, sillä niillä aloilla moni mun alalla opiskellut työskenteli. Toki nuo alat kiinnostivat mua muutenkin, sillä pidän ihmisläheisestä työstä, mutta en osannut oikeastaan ajatella muita uramahdollisuuksia.

Kuva: Iina Latva-Teikari

TYÖ AHDISTI VAIKKA KAIKKI OLI HYVIN

Olin tyytyväinen omaan työhöni ja työkaverit – nykyään ystävät – olivat parasta mitä kuvitella saattaa. Silti mua jatkuvasti kalvoi jonkunlainen ammatillinen tyytymättömyys ja työ ahdisti, ja mietin jatkuvasti, että nyt on keksittävä jotain uutta. Uusia opintoja, uutta työnkuvaa, uusi työpaikka, edes uusi työpöytä tai vihko, kunhan jotain uutta! Mietin päivittäin, mihin mun työni johtaa, etenenkö tässä työssä, kauanko teen tätä työtä ja onko tämä minulle oikea työ.

Kuva: Iina Latva-Teikari

NOPEA MUUTOS EI AINA OLE RATKAISU

Hainkin alkuvuonna muita töitä, mutta jäin parissa huikean hyvässä ja mielenkiintoisessa rekryprosessissa kakkoseksi. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi, sillä uskon että tässä tilanteessa ammatillinen tyytymättömyys olisi seurannut mua seuraavaankin työpaikkaan, eikä vaihtamalla välttämättä saa muuta kuin muutoksen mukana tulevat, hetkelliset kiksit.

Ja minähän harrastin samaa muutoshakuisuutta myös ulkonäköni kanssa – jos elämä, oma ulkonäkö ja minuus yleisesti kyllästytti tai ahdisti, värjäsin hiukset! Sehän ei todellakaan toimi kovin pitkään, vaan antaa hetkellisen säväyksen ja muutoksen tunteen. On kuitenkin turhaa rakentaa taloa jos perustukset eivät ole kunnossa, joten muutoshakuisuuden sijaan olisi ollut järkevää miettiä, MIKSI elämä tai työ ahdisti?

Kuva: Iina Latva-Teikari

YKSI KIRJA MUUTTI PALJON

Luin Frank Martelan Valonöörit- kirjan, ja olin aluksi vähän sitä mieltä, että minua ei kiinnosta urapohdinnat ja työhön liittyvä kirja, koska minulla on töissä kaikki hyvin ja kaikki henkinen kipuilu ja tyytymättömyys johtuu ihan muusta. Kirjassa oli kuitenkin yksi harjoitus, joka avasi mun silmiä. Harjoituksessa tuli kirjoittaa paperille kymmeniä asioita joiden tekemisestä nauttii, ja sen jälkeen arvottaa jokainen asia asteikolla 1-3 sen mukaan, kuinka paljon noita asioita saa nykyisessä elämässään tehdä.

Nolostellen kirjotin muistikirjaani, että nautin mm. kirjoittamisesta, esiintymisestä, kouluttamisesta, luovuudesta, tanssimisesta, piirtämisestä, ihmisten tapaamisesta, teemabileistä, tapahtumista, ja monesta muusta asiasta, joita en kehdannut edes itselleni myöntää. Ajattelin, että joku voisi luulla, että pidän itseäni jotenkin erityisenä, jos haaveilen vaikka esiintymisestä. Hirveä ajatus!

Kirjan harjoituksen avulla on tarkoitus miettiä sitä, miten omaa elämää voisi muuttaa tai järjestää uudelleen siten, että pääsisi tekemään nautintoa tuovia asioita enemmän joko työssä tai vapaa-ajalla. Omaa listaa lukiessani ja lähes jokaisen asian kohdalla arvosanan 1 (=en saa tehdä tätä asiaa nykyisessä elämässäni juuri ollenkaan) antaessani tajusin, että en tee elämässäni tai työssäni kauheasti sellaisia asioita, joista nautin. Huomasin, ettei riitä että teen vähäisellä vapaa-ajallani joskus jotain kivaa, vaan mun on mietittävä mun työtäkin siltä kannalta, että mun vahvuudet pääsee esiin ja saan tehdä asioita, joista nautin!

Kuva: Iina Latva-Teikari

LOMAUTUS ANTOI AIKAA MIETTIÄ JA HAAVEILLA

Tuli korona, tuli lomautus, ja minä sain hengähtää. Yritykseni syntyi puolivahingossa ja etukäteen suunnittelematta, ja jossain vaiheessa minulle itselleni valkeni se, että en ole palaamassa entiseen työpaikkaani.

Aloin unelmoimaan rohkeammin, ja kaivoin salaisesta muistikirjastani kirjoittamani vahvuudet ja asiat, joista nautin. Kaikki asiat sillä listalla oikein huusivat, että minun on tehtävä jotain luovaa, jotain uutta, jotain jonka parissa voin olla täysin oma itseni. On uskomatonta, että jo kolmen kuukauden yrittäjyyden aikana olen päässyt käyttämään kaikkia vahvuuksiani hyväksi ja olen päässyt tekemään asioita, joista salaa muistikirjaani haaveilin.

Rakastan tapahtumia, ja nyt pääsen tapahtumiin. Rakastan ihmisten kanssa juttelemista, ja nyt saan tehdä sitä päivittäin. Rakastan luovuutta ja asioiden organisoimista, nopeita liikkuja, hulluja päätöksiä ja suunnanmuutoksia. En tiedä yhtään mihin päädyn tai kuinka kauan tämä kaikki kantaa, mutta nautin jokaisesta hetkestä ja unelmoin suuria!

Kuva: Iina Latva-Teikari

KAIKKI TYÖT OVAT SAMANARVOISIA, TÄRKEINTÄ ETTÄ NAUTTII

Jos joku kysyy työhistoriaani, ei mulla ole enää tarvetta nimetä pelkkiä ”oman alani” töitä, ja pitää aiempia työkokemuksia jotenkin vähempoarvoisina. Olen tehnyt ihan huikean hauskoja töitä esimerkiksi tapahtuma-alalla ja huvipuistoissa, ja jotenkin ajattelin että nyt ”oman alan töihin” päästyäni sellaiset rakastamani hassuttelutyöt ovat ikuisesti historiaa. Vaan mitä vielä! Mä voisin tällä hetkellä hypätä vaikka heti tapahtuma-alalle tai karusellinpyörittäjäksi, sillä siellä mä oon tuntenut olevani omassa elementissäni, hassuttelemassa työkseni! Saattaa myös olla, että palaan vielä esimerkiksi henkilöstöalalle ja rekrytointien pariin, sillä en aio sulkea mitään vaihtoehtoa itseltäni pois, mutta tällä hetkellä on mun aika tehdä ihan omia juttuja. Mä en meinaa edes tajuta, että pyöritän verkkokauppaa ja teen aivan itselleni omituisia juttuja, mutta hitto että mä nautin!

Tiedätkö itse mistä nautit tai haaveilet? Haaveiletko salaa jostain? Hävettäisikö jos joku tietäis sun todelliset haaveet? Olisi kiva kuulla teidän omia kokemuksia!

-Mari <3

2 kommenttia

  1. Intense kirjoitti:

    Innostava yhteenveto suunnanmuutoksesta ?

    Olen lukenut myös tuon Martelan. Pieni kyynisyys ehkä liittyy siihen Martelan alkuperäiseen tutkimukseen, johon hänen väikkäri liittyy- kutsumukseen hoivakodeissa. Juuri tässä korona- ajassa hoitajat joutuvat tekemään töitä jopa rangaistuksen uhalla hoivakodeissa, joissa viruksen leviäminen aiheuttaa karuja seurauksia. Kutsumus vai umpikuja?

    Mutta jos ohitetaan nykyajan orjatyöt (eli mm. naisvaltaiset julkisen sektorin ja palvelualan työt), ajatuksia työn imusta, merkityksellisyydestä ja itsensä näkemisestä osana jotain kokonaisuutta kannattaa ehdottomasti jalostaa.
    Jos vaan suinkin elämäntilanne ja resurssit sallivat, vahvuuspainotteisiin tehtäviin hakeutuminen lisännee merkittävästi hyvinvointia.

    Lisäksi mietin, että uudistuvat työnkuvat, lisäkouluttautuminen, alanvaihdot jne. tulevat olemaan osalle työikäisistä siunaus ja osalle elinikäinen riesa. 58- vuotias Kaipolan tehtaan paperimies ei ehkä syty ajatuksille ”itsensä johtamisesta”, ”arvolähtöisyydestä”, ”synergiasta”, ”palvelumuotoilusta”, ”ratkaisuhakuisuudesta” tai ”voimavarapotentiaalista”. Milleniaali sen sijaan saattaa hyväksyä projektimaisen ja pirstaleisen työn, henkisen sparrauksen ja itsensä brändäämisen vaikutukset sekä alati vaihtuvat tavoitteet. Tulevaisuudessa ei ehkä ole konkreettista työnkuvaa, selkeitä organisaation rakenteita ja jotain edes kohtalaisen usein sanallisesti jaettua käsitystä siitä ”mitä duunissa tehdään ja mitä pitäisi saada aikaan”.

    • marikorpela kirjoitti:

      Moikka, kiitos kattavasta ja ajatuksia herättävästä kommentista! Minun kertomani varmasti toimii herättelijänä lähinnä kaltaisilleni ihmisille, jotka sokeasti menevät jotakin uraa kohti puhtaasti siksi, että niin ”kuuluu tehdä”, eikä esimerkiksi uskalla valjastaa muita kuin koulutuksen kautta saatuja vahvuuksia ja ominaisuuksiaan hyödyksi työtä ja uraa etsiessään. Osalle varmasti tosiaan toimii muutenkin parhaiten se, että on tuttu ja varma työ, ns. pitkä ja kapea leipä. Tosin tässä työelämän muurroksessa tuntuu, että mikään työ ei ole nykyään varmaa, eikä vakituinen työpaikka ole yhtään sen varmempi kuin muukaan työsuhteen muoto. Työn ja sen tekemisen muutos tulee tosiaan varmasti jollain tavalla kaikille aloille, eikä se taas ole niiden mieleen, jotka mieluiten tekisivät asiat tutulla tavalla ja työn tulos olisi selkeästi nähtävissä.

      Omalla kohdalla tuo vahvuuspainoitteisiin töihin hakeutuminen oli hyvinvoinnin kannalta välttämättömyys juuri tähän hetkeen, ja toki usean onnellisen sattuman summa, että tulonlähteitä keksi juuri sen verran että pystyi hyppäämään ennalta tuntemattomaan. Silti voi käydä niin, että jo kuukauden päästä on mentävä jonkinlaisiin palkkatöihin talouden turvaamiseksi, ei voi tietää. Nyt sekään ajatus ei tunnu kauhistuttavalta, kun on päässyt sen ammatillisen ahdistuksen niskan päälle ja ymmärtänyt oman aiemman urakeskeisyyden negatiiviset puolet. Nyt tuntuu että on paljon enemmän vaihtoehtoja, vaikka oma yritys ei jossain vaiheessa taloudellisesti kantaisikaan! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *